Kuten on luvattu, Harhaanjohtajat - Vahvassa Uskossa blogi avautuu syksyllä 2017, nyt on auki!
Viime vuosina on kirjoitettu hengellisen vallankäytön ja väärinkäytösten tiimoilta lukuisia tietokirjoja suomeksi ja nimenomaan Suomen olosuhteista, esimerkiksi:
Aila Ruoho: Päästä meidät pelosta (2013), Vartiotornin varjossa (2015) sekä Pyhät pahat ja pelokkaat (2017)
Aini Linjakumpu: Haavoittunut yhteisö (2012) ja Uskonnon varjot (2015),
Johanna Hurtig: Taivaan taimet – uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta (2013),
Janne Villa: Hengellinen väkivalta (2013)
Aila Ruoho ja Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus (2015)
Lisäksi hengellisiä teemoja käsitteleviä romaaneja on julkaistu:
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (2013)
Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät (2017)
Ben Kalland: Vien sinut kotiin (2017)
Tietokirjoilla on ollut osin hankalaa, sillä ne ovat jakaneet mielipiteitä. Uskonliikkeiden nykyiset kannattajat ovat tuominneet kirjat alimpiin paikkoihin, kun taas entiset uskonliikkeiden kannattajat ovat nähneet kirjat aivan toisin. Samanlaiset mielen mekanismit vaikuttavat meissä ihmisissä huolimatta uskonliikkeen jäsenyydestä tai sen puuttumisesta.
Johanna Hurtigin kirjan Taivaan taimet – uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta, käsittelee vanhoillislestadiolaista liikettä ja sen ongelmia. Kotimaa-lehden nettisivuilla kirjoitettiin julkistamistilaisuudesta niin osuvasti, että haluan liittää tekstin tähän. Teksti kuvaa niitä väitteitä, joilla vahvauskoiset nousivat vastustamaan Hurtigin kirjaa.
Lainaus alkaa:
”Sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa puhui Hurtigin kirjan julkistamistilaisuudessa muun muassa siitä, miten yhteisölliseen väkivaltaan on vaikea puuttua silloin, kun oma turvallinen viiteryhmä (koti, uskonyhteisö) paljastuu sortajaksi ja rikolliseksi. Syntyy vahva moraalinen ja sosiaalinen ristiriita.
Tuo ristiriita on niin tuskallinen, että se saa ihmiset kieltämään itse asian ja suuntaamaan huomionsa erilaisten puolustusmekanismien ja virhetulkintojen kautta johonkin sivuseikkaan – tai pahimmillaan kieltämään kaiken. Hallamaa on havainnut Hurtigin kirjaa käsittelevässä nettikeskustelussa yhdeksän erilaista virhepäätelmätyyppiä:
1) Tutkimuksen tekijä leimataan hulluksi, mielenvikaiseksi, rahanahneeksi, moraalisesti vinksahtaneeksi tai uskonnollisesti luopioksi. Väitetään, ettei hän tiedä, mistä hän puhuu. Tällöin itse tutkimuksen aiheesta ja sen tuloksista ei tarvitse keskustella ollenkaan.
2) Kiinnitetään huomio tutkijan epäilyttäviin motiiveihin käsitellä juuri tätä aihetta. Ja jälleen itse aihe voidaan sivuuttaa.
3) Kiinnitetään huomio kokonaisuuden kannalta merkityksettömään pikkuseikkaan tai yksityiskohtaan ja aletaan puhua siitä.
4) Väärä yleistys: ”Koska tunnen kymmenen lestadiolaisperhettä, joissa ei ilmene pedofiliaongelmaa, tämä tutkimus ei voi pitää paikkaansa.”
5) Moraalinen dislokaatio: Ryhdytään tivaamaan tutkijalta, kuinka paljon seksuaalista hyväksikäyttöä ilmenee koko väestön tai vaikkapa vihreiden kannattajakunnan keskuudessa. Jos ongelma ei ole yleisempi lestadiolaisuudessa kuin muuallakaan, mitätöidään koko tutkimus – ikään kuin rikollisen teon moraalinen luonne muuttuisi ongelmattomaksi sen perusteella, kuinka paljon sitä missäkin ryhmässä esiintyy.
6) Salaliittoteoriat: Väitetään, että medialla tai tietyillä tutkijoilla on salaliitto liikettä vastaan. Että olisi joku järjestäytynyt lestadiolaiskriitikoiden porukka, joka halpamaisesti hyökkää liikkeen kimppuun ja yrittää mustamaalata sitä kaikin keinoin. Näin liikkeessä vetäydytään uhrin asemaan ja tutkimuksen tärkeä sanoma jää käsittelemättä ja huomioimatta sekä keskusteluissa että käytännön toimissa.
7) Ulkoistaminen ja kauhistelu: ”Nuo uskovaiset yrittävät olla niin pyhiä, mutta juuri siellä hyväksikäytetään lapsia.” Tällä asenteella keskustellessa ei tarvitse pysähtyä miettimään, millaisia väkivallan mahdollistavia rakenteita omassa elämänpiirissä on, mitä minä voisin tehdä lapsiin kohdistuvan väkivallan estämiseksi tms. Paha nähdään vain jossain itsen ulkopuolella.
8) Vähättely: Tutkimuksesta sanotaan, että se on ”ihan mielenkiintoista lueskeltavaa” eli siitä puhutaan samanlaisin sanankääntein kuin ilmaisjakelulehden lukemisesta: Silmäily riittää.
9) ”Tuo on jo vanhentunutta tietoa” – kortti: Liikkeen johdosta kerrotaan, että olemme jo pitäneet kokouksen tästä aiheesta ja käyneet asiaa läpi ja uudistaneet säännöstöämme. Emme enää tarvitse mitään tutkimustietoa, koska ongelmaa ei enää ole.”
Lainaus päättyy.
Kotimaa24 kirjoitus
Saatu palaute ja luetut kirja-arviot Harhaanjohtajat – Vahvassa uskossa (Docendo) -kirjasta voi jakaa karkeasti kolmeen luokkaan:
1. Ihmiset, joilla on jokin historia helluntailaisuudessa taikka muussa karismaattisissa uskonyhteisössä ovat kertoneet kirjan lukemisen olleen heille huikea, puhdistava kokemus. Eräskin henkilö kirjoitti, että ymmärtää nyt omaa nuoruutensa ahdistusta, joku taas ymmärsi puolisoaan, jonka lahko oli vienyt mukanaan. Näiden ihmisten palaute on ollut uskomattoman voimaannuttavaa.
2. He, joilla ei ole mitään kokemusta uskonnollisista liikkeistä ovat suhtautuneet asiallisesti ja kiittävästi.
3. Helluntai -liikkeestä tai muista (uus)karismaattisista liikkeistä jollakin tavalla hyötyvät ovat kaivaneet kirjasta jokaisen virheen. Vapaiden suuntien mielipidevaikuttajat ovat arvioineet –kirjan suorastaan lukukelvottomaksi. Mitä lähempänä arvioija on (uus)karismaattista tai helluntailaista liikettä, sitä vinhemmin tuomioruoska viuhuu.
Kirja-arvioissa on mainittu jopa kirjoitusvirheistä. Kätevää, eikö totta? Lausutaan aivan vakavissaan, että kirjassa oli kirjoitusvirheitä, näin itse kirjan tärkeisiin pääväittämiin ei tarvitse puuttua. Eikö järkevä kansalainen päinvastoin kiinnostu, mistä oikein on kyse, kun kirja pitää vimmalla mitätöidä?
Juurikaan Harhaanjohtajat -kirjan aikaansaamaa keskustelua, missä tarkasteltaisiin yliluonnollisia ihmeparantumisia, kielilläpuhumista taikka kaatumisia rakentavan kriittisesti ei ole kantautunut tietooni. Kirja kyllä antaa eväitä keskustelulle, mutta kirja pitää ensin lukea.
Viime vuosina on kirjoitettu hengellisen vallankäytön ja väärinkäytösten tiimoilta lukuisia tietokirjoja suomeksi ja nimenomaan Suomen olosuhteista, esimerkiksi:
Aila Ruoho: Päästä meidät pelosta (2013), Vartiotornin varjossa (2015) sekä Pyhät pahat ja pelokkaat (2017)
Aini Linjakumpu: Haavoittunut yhteisö (2012) ja Uskonnon varjot (2015),
Johanna Hurtig: Taivaan taimet – uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta (2013),
Janne Villa: Hengellinen väkivalta (2013)
Aila Ruoho ja Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus (2015)
Lisäksi hengellisiä teemoja käsitteleviä romaaneja on julkaistu:
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (2013)
Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät (2017)
Ben Kalland: Vien sinut kotiin (2017)
Tietokirjoilla on ollut osin hankalaa, sillä ne ovat jakaneet mielipiteitä. Uskonliikkeiden nykyiset kannattajat ovat tuominneet kirjat alimpiin paikkoihin, kun taas entiset uskonliikkeiden kannattajat ovat nähneet kirjat aivan toisin. Samanlaiset mielen mekanismit vaikuttavat meissä ihmisissä huolimatta uskonliikkeen jäsenyydestä tai sen puuttumisesta.
Johanna Hurtigin kirjan Taivaan taimet – uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta, käsittelee vanhoillislestadiolaista liikettä ja sen ongelmia. Kotimaa-lehden nettisivuilla kirjoitettiin julkistamistilaisuudesta niin osuvasti, että haluan liittää tekstin tähän. Teksti kuvaa niitä väitteitä, joilla vahvauskoiset nousivat vastustamaan Hurtigin kirjaa.
Lainaus alkaa:
”Sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa puhui Hurtigin kirjan julkistamistilaisuudessa muun muassa siitä, miten yhteisölliseen väkivaltaan on vaikea puuttua silloin, kun oma turvallinen viiteryhmä (koti, uskonyhteisö) paljastuu sortajaksi ja rikolliseksi. Syntyy vahva moraalinen ja sosiaalinen ristiriita.
Tuo ristiriita on niin tuskallinen, että se saa ihmiset kieltämään itse asian ja suuntaamaan huomionsa erilaisten puolustusmekanismien ja virhetulkintojen kautta johonkin sivuseikkaan – tai pahimmillaan kieltämään kaiken. Hallamaa on havainnut Hurtigin kirjaa käsittelevässä nettikeskustelussa yhdeksän erilaista virhepäätelmätyyppiä:
1) Tutkimuksen tekijä leimataan hulluksi, mielenvikaiseksi, rahanahneeksi, moraalisesti vinksahtaneeksi tai uskonnollisesti luopioksi. Väitetään, ettei hän tiedä, mistä hän puhuu. Tällöin itse tutkimuksen aiheesta ja sen tuloksista ei tarvitse keskustella ollenkaan.
2) Kiinnitetään huomio tutkijan epäilyttäviin motiiveihin käsitellä juuri tätä aihetta. Ja jälleen itse aihe voidaan sivuuttaa.
3) Kiinnitetään huomio kokonaisuuden kannalta merkityksettömään pikkuseikkaan tai yksityiskohtaan ja aletaan puhua siitä.
4) Väärä yleistys: ”Koska tunnen kymmenen lestadiolaisperhettä, joissa ei ilmene pedofiliaongelmaa, tämä tutkimus ei voi pitää paikkaansa.”
5) Moraalinen dislokaatio: Ryhdytään tivaamaan tutkijalta, kuinka paljon seksuaalista hyväksikäyttöä ilmenee koko väestön tai vaikkapa vihreiden kannattajakunnan keskuudessa. Jos ongelma ei ole yleisempi lestadiolaisuudessa kuin muuallakaan, mitätöidään koko tutkimus – ikään kuin rikollisen teon moraalinen luonne muuttuisi ongelmattomaksi sen perusteella, kuinka paljon sitä missäkin ryhmässä esiintyy.
6) Salaliittoteoriat: Väitetään, että medialla tai tietyillä tutkijoilla on salaliitto liikettä vastaan. Että olisi joku järjestäytynyt lestadiolaiskriitikoiden porukka, joka halpamaisesti hyökkää liikkeen kimppuun ja yrittää mustamaalata sitä kaikin keinoin. Näin liikkeessä vetäydytään uhrin asemaan ja tutkimuksen tärkeä sanoma jää käsittelemättä ja huomioimatta sekä keskusteluissa että käytännön toimissa.
7) Ulkoistaminen ja kauhistelu: ”Nuo uskovaiset yrittävät olla niin pyhiä, mutta juuri siellä hyväksikäytetään lapsia.” Tällä asenteella keskustellessa ei tarvitse pysähtyä miettimään, millaisia väkivallan mahdollistavia rakenteita omassa elämänpiirissä on, mitä minä voisin tehdä lapsiin kohdistuvan väkivallan estämiseksi tms. Paha nähdään vain jossain itsen ulkopuolella.
8) Vähättely: Tutkimuksesta sanotaan, että se on ”ihan mielenkiintoista lueskeltavaa” eli siitä puhutaan samanlaisin sanankääntein kuin ilmaisjakelulehden lukemisesta: Silmäily riittää.
9) ”Tuo on jo vanhentunutta tietoa” – kortti: Liikkeen johdosta kerrotaan, että olemme jo pitäneet kokouksen tästä aiheesta ja käyneet asiaa läpi ja uudistaneet säännöstöämme. Emme enää tarvitse mitään tutkimustietoa, koska ongelmaa ei enää ole.”
Lainaus päättyy.
Kotimaa24 kirjoitus
Saatu palaute ja luetut kirja-arviot Harhaanjohtajat – Vahvassa uskossa (Docendo) -kirjasta voi jakaa karkeasti kolmeen luokkaan:
1. Ihmiset, joilla on jokin historia helluntailaisuudessa taikka muussa karismaattisissa uskonyhteisössä ovat kertoneet kirjan lukemisen olleen heille huikea, puhdistava kokemus. Eräskin henkilö kirjoitti, että ymmärtää nyt omaa nuoruutensa ahdistusta, joku taas ymmärsi puolisoaan, jonka lahko oli vienyt mukanaan. Näiden ihmisten palaute on ollut uskomattoman voimaannuttavaa.
2. He, joilla ei ole mitään kokemusta uskonnollisista liikkeistä ovat suhtautuneet asiallisesti ja kiittävästi.
3. Helluntai -liikkeestä tai muista (uus)karismaattisista liikkeistä jollakin tavalla hyötyvät ovat kaivaneet kirjasta jokaisen virheen. Vapaiden suuntien mielipidevaikuttajat ovat arvioineet –kirjan suorastaan lukukelvottomaksi. Mitä lähempänä arvioija on (uus)karismaattista tai helluntailaista liikettä, sitä vinhemmin tuomioruoska viuhuu.
Kirja-arvioissa on mainittu jopa kirjoitusvirheistä. Kätevää, eikö totta? Lausutaan aivan vakavissaan, että kirjassa oli kirjoitusvirheitä, näin itse kirjan tärkeisiin pääväittämiin ei tarvitse puuttua. Eikö järkevä kansalainen päinvastoin kiinnostu, mistä oikein on kyse, kun kirja pitää vimmalla mitätöidä?
Juurikaan Harhaanjohtajat -kirjan aikaansaamaa keskustelua, missä tarkasteltaisiin yliluonnollisia ihmeparantumisia, kielilläpuhumista taikka kaatumisia rakentavan kriittisesti ei ole kantautunut tietooni. Kirja kyllä antaa eväitä keskustelulle, mutta kirja pitää ensin lukea.
Kommentit
Lähetä kommentti